Vittu kun vituttaa. Mulla oli eilen paskin päivä 5 kuukauteen. Oikeastaan sitä edellinenkin päivä oli jo aika syvältä, mutta on liian masentavaa ajatella sitä liikaa. Mitä ihmettä on siis tapahtunut? Voi kuulkaa: vaikka mitä!!
Aloitetaan siitä kirotusta edellispäivästä. Heräsin aamulla toiveikkaana ja hyppäsin vaa'alle todetakseni, että olin laihtunut 2 viikossa tasan 100 grammaa. Sinä joka et ole lukenut aikaisempia postauksia: suosittelen että teet sen nyt.
No kuten arvata saattaa, en hyppinyt riemusta vaan vedin aamupalan napaan naama norsun vitulla ja painuin lenkille vittuuntuneena. Sen jälkeen opiskelin itseni piippuun ja söin näitä helvetin terveellisiä ruokiani kuuliaisesti kuin partiotyttö konsanaan.
Kunnes saapui eilinen.
Simäni rävähtivät auki jo puoli seitsemältä aamulla ja vaistoni kertoi, ettei siitä voinut seurata mitään hyvää. Ja voi kuinka oikeassa olinkaan. Lähestyvä periodini nosti vitutuskäyräni huippuunsa jo ennen puolta päivää ja purin suurimmat turhautumiseni keittiön perusteelliseen jynssäämiseen. Vittu, että tuli puhdasta. Sen jälkeen puputin pupunruokani ja leivoin keksejä kumppanilleni, joka niitä niin kovasti halusi. Kiitokseksi sain mutinaa, että ovat "ihan hyviä". Kerroin ei-niin-ystävällisesti, että herra on hyvä ja vääntää jatkossa keksinsä itse, sillä voitte kuvitella millaista kidustusta niitä oli valmistaa voimatta itse syödä muruakaan.
Loppupäiväksi menin duuniin ja pureskelin peukalon kynttäni pahimpaan mättö-nälkään. Ei ihan yhtä hyvää, mutta parempaakaan ei siihen hätään löytynyt. Rintaa puristi, ahdisti, pyörrytti ja söin kymmenen XL- kerroshampurilaista, mielessäni. Kirosin mielessäni joka ikisen asiakkaan, joka osti salaatin tai otti juomaksi vettä; eikö ne jumalauta tajua minkälaisia herkkuja meillä myydään??? Vettä hampurilaisaterian kanssa? Oh please!!
Kotoa tuli pyyntö, että toisin mättöä mukana. Ja minä tyttö vein. Vein kaksi juustoateriaa, koska uskottelin itselleni, että söisin itse toisen. Katselin vierestä, kun V alkoi mättää juustoaterioita naamaansa ja siemailin Sprite Zeroani hymyillen, suunnitellen kuinka saisin äijältä tajun kankaalle niin, että voisin pölliä nuo herkulliselta tuoksuvat, rasvaa ja suolaa tihkuvat herkut. Ennen kuin huomasinkaan, tapahtui romahdus. Ensimmäinen koko projektin aikana. Ei sille vaan mitään mahtanut. Siinä sitten porasin nenä räkää valuen toisen yrittäessä nauttia ruuastaan. Ei voinut mitään. Söin nyyhkyttäen maitorahkani ja mansikkani ja päätin kirjoittaa tämän bloggauksen. Ei siitäkään mitään tullut, mikä johti tietenkin toiseen porukohtaukseen.
Uusi päivä ja uudet kujeet, tai niin ainakin sanotaan.
Bloggaus tuntuu ainakin luistavan, eikä olo ole ihan niin hirveä kuin eilen. Voin sanoa, että repsahtaminen oli eilen hiuskarvan varassa, mutta olen onnellinen että selvisin siitä kunnialla. Henkisen jaksamisen kannalta tälläinen projekti on kyllä käsittämätön ja olen ihmeissäni, että vasta näinkin myöhään koen tälläisiä tunteita. Nyt pitää pitää vaan pää kylmänä ja jaksaa vielä 5 viikkoa tällä armeijameiningillä, mutta let's face it: Ei tästä paluuta samaan vanhaan ole. Elinikäinen projektihan tämä on, mutta tuo 5 viikkoa lohduttaa minua suunnattomasti, sillä olen kyllä ehdottomasti ansainnut munkin ja lasin simaa selvittyäni tästä kaikesta!
Yo-Yo
Aloitetaan siitä kirotusta edellispäivästä. Heräsin aamulla toiveikkaana ja hyppäsin vaa'alle todetakseni, että olin laihtunut 2 viikossa tasan 100 grammaa. Sinä joka et ole lukenut aikaisempia postauksia: suosittelen että teet sen nyt.
No kuten arvata saattaa, en hyppinyt riemusta vaan vedin aamupalan napaan naama norsun vitulla ja painuin lenkille vittuuntuneena. Sen jälkeen opiskelin itseni piippuun ja söin näitä helvetin terveellisiä ruokiani kuuliaisesti kuin partiotyttö konsanaan.
Kunnes saapui eilinen.
Simäni rävähtivät auki jo puoli seitsemältä aamulla ja vaistoni kertoi, ettei siitä voinut seurata mitään hyvää. Ja voi kuinka oikeassa olinkaan. Lähestyvä periodini nosti vitutuskäyräni huippuunsa jo ennen puolta päivää ja purin suurimmat turhautumiseni keittiön perusteelliseen jynssäämiseen. Vittu, että tuli puhdasta. Sen jälkeen puputin pupunruokani ja leivoin keksejä kumppanilleni, joka niitä niin kovasti halusi. Kiitokseksi sain mutinaa, että ovat "ihan hyviä". Kerroin ei-niin-ystävällisesti, että herra on hyvä ja vääntää jatkossa keksinsä itse, sillä voitte kuvitella millaista kidustusta niitä oli valmistaa voimatta itse syödä muruakaan.
Loppupäiväksi menin duuniin ja pureskelin peukalon kynttäni pahimpaan mättö-nälkään. Ei ihan yhtä hyvää, mutta parempaakaan ei siihen hätään löytynyt. Rintaa puristi, ahdisti, pyörrytti ja söin kymmenen XL- kerroshampurilaista, mielessäni. Kirosin mielessäni joka ikisen asiakkaan, joka osti salaatin tai otti juomaksi vettä; eikö ne jumalauta tajua minkälaisia herkkuja meillä myydään??? Vettä hampurilaisaterian kanssa? Oh please!!
Kotoa tuli pyyntö, että toisin mättöä mukana. Ja minä tyttö vein. Vein kaksi juustoateriaa, koska uskottelin itselleni, että söisin itse toisen. Katselin vierestä, kun V alkoi mättää juustoaterioita naamaansa ja siemailin Sprite Zeroani hymyillen, suunnitellen kuinka saisin äijältä tajun kankaalle niin, että voisin pölliä nuo herkulliselta tuoksuvat, rasvaa ja suolaa tihkuvat herkut. Ennen kuin huomasinkaan, tapahtui romahdus. Ensimmäinen koko projektin aikana. Ei sille vaan mitään mahtanut. Siinä sitten porasin nenä räkää valuen toisen yrittäessä nauttia ruuastaan. Ei voinut mitään. Söin nyyhkyttäen maitorahkani ja mansikkani ja päätin kirjoittaa tämän bloggauksen. Ei siitäkään mitään tullut, mikä johti tietenkin toiseen porukohtaukseen.
Uusi päivä ja uudet kujeet, tai niin ainakin sanotaan.
Bloggaus tuntuu ainakin luistavan, eikä olo ole ihan niin hirveä kuin eilen. Voin sanoa, että repsahtaminen oli eilen hiuskarvan varassa, mutta olen onnellinen että selvisin siitä kunnialla. Henkisen jaksamisen kannalta tälläinen projekti on kyllä käsittämätön ja olen ihmeissäni, että vasta näinkin myöhään koen tälläisiä tunteita. Nyt pitää pitää vaan pää kylmänä ja jaksaa vielä 5 viikkoa tällä armeijameiningillä, mutta let's face it: Ei tästä paluuta samaan vanhaan ole. Elinikäinen projektihan tämä on, mutta tuo 5 viikkoa lohduttaa minua suunnattomasti, sillä olen kyllä ehdottomasti ansainnut munkin ja lasin simaa selvittyäni tästä kaikesta!
 |
| Tässä päivälliseni, tosin uusien ohjeiden mukaan saan pastaa/riisiä/perunaa VAIN treenipäivinä :O |
Yo-Yo
